Vanhin Dale G. Renlund: Perheen kokemukset skandinaavisina siirtolaisina herättävät ymmärtämystä nykyisiin tapahtumiin Euroopassa

Muistellessaan merkittävää pohjoismaista sukuperintöään vanhin Dale G. Renlund on vakuuttava: ”Ruotsalainen ja suomalainen mielenlaatu ovat osa minua – minussa on valtavasti ruotsalaisuutta ja suomalaisuutta”, hän sanoo.

”Olen tavattoman ylpeä tuosta perinnöstä ja iloinen siitä, että minulla on se”, pohtii Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon (mormonien) uusin apostoli, jonka serkkuja asuu Suomessa ja Ruotsissa.

Vanhin Renlund sanoo ihailevansa ruotsalaisten ”luontaista taipumusta olla ystävällisiä, olla hyviä, olla anteliaita. Ne ovat luonteenpiirteitä, joita pidän kerrassaan vastustamattomina.” 

Ja suomalaisissa hän arvostaa eniten päättäväisyyttä ja sisua.  ”Rakastan sitä kansaa – kun suomalainen sitoutuu, hän tekee aina kaiken voitavansa, ja kun ei ole enää mitään annettavaa, hän antaa silti”, vanhin Renlund lisää.

”Äidinkieleni on ruotsi, ja me puhuimme ruotsia kotona siihen asti, kunnes vanhempamme ymmärsivät, että meidän täytyisi päästä kouluun.  Ja silloin vanhempamme tekivät tietoisen ponnistuksen puhua kotona englantia auttaakseen lapsiaan.”

Kun vanhin Renlund seurasi talviolympialaisia varttuessaan siirtolaisperheessään, hän vitsailee, että kyseessä oli aina voittotilanne, jos Ruotsi kilpaili Suomea vastaan: ”Hurrasimme aina Suomelle tai Ruotsille, ja aina kun Suomi ja Ruotsi pelasivat toisiaan vastaan jossakin olympialajissa, kuten jääkiekossa, tiesimme, ettemme voisi hävitä!”

Kädenojennus Euroopan pakolaisille – silloin ja nyt

Vanhin Renlundin kotitausta skandinaavisten siirtolaisten lapsena on jättänyt häneen pysyvän jäljen.  Hänen perheensä varhaisilla kokemuksilla on hänelle edelleen suuri merkitys, ja ne herättävät ymmärtämystä nykyisiä Euroopan tapahtumia kohtaan – Eurooppaan on tullut viime vuoden aikana miljoona pakolaista ja siirtolaista.   

Vanhin Renlundin isä Mats Åke Renlund syntyi Suomessa.  Hän saapui toisen maailmansodan loppuvaiheissa Ruotsiin, missä hänet vuonna 1944 internoitiin pakolaisleirille. Hänen piti tulla Ruotsin kansalaiseksi ennen muuttoa siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, jotta hän voisi solmia avioliiton morsiamensa Ragnhild Mariana Anderssonin kanssa mormonitemppelissä.

”Kun ajattelee pakolaisia Euroopassa ja sitä, mitä nyt tapahtuu, ja kun sitten ajattelee, että isäni tosiaan koki saman itse pakolaisena vuoden 1944 loppupuolella – niin hänen näkökulmastaan, Euroopan näkökulmasta, katsottuna se on jossakin määrin kiinnostavaa, koska hän koki sen.

Isäni muisteli kuolinpäiväänsä asti kiitollisuudella Ruotsin ystävällistä kansaa, joka otti hänet hoiviinsa pakolaisena.  Se innoitti häntä toimimaan samoin – olemaan ystävällinen muille, ja se oli hänelle tunnusomaista.  Kun ajattelee, mitä Apuyhdistys edustaa – ruotsiksikin sen nimi on ’Hjälpföreningen’ – niin sen tarkoituksena on antaa apua, auttaa.  Ja niinpä me voimme kirkkona tehdä jotakin, me voimme yksilöinä tehdä jotakin ja sitten yhdessä yrittää auttaa tässä asiassa.  Ja se alkaa ymmärryksellä siitä, että kaikki nämä pakolaiset ovat veljiämme ja sisariamme.”

Haasteiden voittaminen evankeliumin, perheen ja kirkon yhteisön avulla

Ruotsalaisten siirtolaisten lapsina vanhin Renlund ja hänen sisaruksensa kohtasivat monia haasteita.  ”Se oli vaikeaa. Tiesimme olevamme erilaisia. Tiesimme, että vanhempamme olivat siirtolaisia.  Ja tiesimme, että me erottuisimme joukosta, mutta me olimme ylpeitä siitä, että olimme erilaisia.  Me olimme ylpeitä siitä, että meillä oli tämä suomalainen ja ruotsalainen perintö”, vanhin Renlund sanoo.

Tiiviit perherakkauden siteet, ymmärrys omasta identiteetistä ja evankeliumin tuoma ykseys antoivat paljon kaivattua voimaa.  Se piti erityisen hyvin paikkansa, kun Renlundin perhe muutti takaisin Pohjoismaihin Mats Renlundin saadessa kutsun kirkon rakennuslähetystyöhön 1960-luvun alussa.  Perhe muutti ensin Helsinkiin, jossa Mats työskenteli Haagan seurakuntakeskuksen rakennustyömaalla, ja sitten Ruotsiin. 

”Taloudellinen tilanteemme ei tuolloin ollut erityisen hyvä, ja muistan, että kävimme kerran isäni kanssa Trollhättanissa. Siellä oli joitakin lähetyssaarnaajia – oli kuukauden loppupuoli –

ja heidän rahansa olivat loppuneet, joten heillä ei ollut rahaa ruokaan.  Ja äiti antoi heille 10 kruunua, ja muistan, kuinka sisareni ja minä sanoimme äidille: ’Kuinka voit tehdä niin? Tiedät, ettei meillä ole riittävästi meille itsellemmekään.’  Äiti sanoi: ’Aina kun antaa jotakin lähetyssaarnaajille, se palaa takaisin viisinkertaisena.’  Rakennuksen toisella puolen eräs jäsen oli nähnyt kenkäni, jotka olivat kuluneet, ja oli antanut isälle 50 kruunua.  Ja kun sitten kotimatkalla keskustelimme tapahtuneesta, tulin 13-vuotiaana vakuuttuneeksi siitä, että se oli totta.”

Kun vanhin Renlund oli 19-vuotias, hän lähti kokoaikaiseen lähetystyöhön Ruotsiin, jossa hän oli jälleen ruotsalaisen kulttuurin ympäröimä.

”Muistan lähetystyössä nuorena miehenä nähneeni, kuinka ihmiset saivat kuulla evankeliumin palautuksesta, ja näin todistuksen Vapahtajasta saavan alkunsa ja vahvistuvan ja näin halun solmia liittoja.  Se, miten Kristuksen sovituksesta tuli todellisuutta ihmisten elämässä, on mieluisin muisto kaikista kirkossa koskaan saamistani kokemuksista.”

Kasvua Ruotsissa ja henkilökohtaisessa elämässämme

Vanhin Renlund sanoo, että on ilahduttavaa havaita kirkon kasvaminen Ruotsissa vuosien varrella, sillä Tukholmassa on temppeli ja jäseniä on nykyään 9 500.  ”Näiden asioiden näkeminen ja sellaisten perheiden näkeminen, joissa on vahvoja kirkon jäseniä monen sukupolven ajalta, on ollut ilahduttavaa, ja siellä olevissa sitoutuneissa jäsenissä on jotakin suurenmoista.”

Lisääntyvästä maallistumisesta vanhin Renlund huomauttaa: ”Se, mitä perheen pitäisi tehdä maallistuneessa yhteiskunnassa, on ymmärtää, mitä evankeliumi todella tuo.  Evankeliumi tuo iloa ja ymmärrystä, ja kun pidämme tuon ilon ja ymmärryksen mielessä, se auttaa meitä selviytymään maallistuneessa yhteiskunnassa – olemaan valona maailmalle, olemaan pelkäämättä sitä, keitä me olemme, ja sen sijaan todella nauttimaan siitä, keitä me olemme, ja kohtelemaan jokaista siten kuin Vapahtaja haluaisi meidän kohtelevan heitä.”