Kristilliset kirkot suhtautuvat valtuuteen – jumalalliseen oikeuteen saarnata, toimia Jumalan nimessä ja johtaa Herran kirkkoa – eri tavoin. Muutamat kirkot, kuten roomalaiskatolinen, ortodoksinen ja koptinen, tähdentävät varhaisista apostoleista lähtevää valtuuden jatkumoa. Toiset, jotka ovat erkaantuneet näistä kirkoista, sanovat saaneensa valtuuden Raamatun erehtymättömyydestä. Toiset tuntevat voimakkaana palvelutyön ”kutsumuksen”. Myöhempien aikojen pyhillä on muista eroava näkemys pappeuden valtuudesta, mikä osaltaan luonnehtii heitä.
Uudessa testamentissa kuvataan, että Jeesuksen Kristuksen perustamassa kirkossa oli rakenne ja muoto. Sen johdossa olivat apostolit, ja koska heidät oli asetettu valtuudella ja he saivat ilmoituksia, he olivat vastuussa kirkon johtamisesta ja sen oppien pitämisestä puhtaina sen levittäytyessä kautta tunnetun maailman.
Muinaiset profeetat ja Kristuksen ajan apostolit olivat ennustaneet, että alkuperäinen Jeesuksen Kristuksen kirkko joutuisi ennen pitkää luopumuksen tilaan.
Vaikka myöhempien aikojen pyhät uskovat, että jumalallinen valtuus katosi alkukirkosta apostolien kuoleman jälkeen ja että Jumalan oli palautettava se, he eivät sivuuta tai vähättele muiden ihmisten uskonnollisten kokemusten merkittävyyttä:
- Nykyajan kirkoissa on paljon Jeesuksen Kristuksen opettamaa tosi oppia.
- Muiden kirkkojen jäsenet, jotka hyväksyvät Jeesuksen Kristuksen ja pyrkivät elämään Hänen opettamiensa periaatteiden mukaan, ovat oikeutettuja saamaan jumalallista ohjausta ja innoitusta elämäänsä.
- Uskolliset kristityt, jotka eivät ole myöhempien aikojen pyhiä, pääsevät silti taivaaseen, ja ne, jotka elävät kaiken heillä olevan totuuden ja valon mukaan, avaavat itselleen mahdollisuuden saada lisää valoa tämän elämän jälkeen.
- Kuka tahansa, joka hyväksyy Jeesuksen Kristuksen Jumalan Poikana ja maailman Lunastajana, on kristitty teologisista eroista huolimatta.
- Raamattu on Jumalalta saatua ilmoitusta, ja se on suunnattoman arvokas, koska sillä on voima muuttaa ihmisten elämää. Sen arvo ei vähene siksi, että on olemassa muita pyhiä kirjoituksia.
Myöhempien aikojen pyhille pappeuden valtuuden palautus 1800-luvun alkupuolella oli todellinen tapahtuma, jolloin ne, joilla tuo valtuus muinoin oli, tulivat enkeleinä tuomaan sen. Jumalallinen valtuus palautettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle, kun ylösnoussut Johannes Kastaja ilmestyi vuonna 1829 lähellä Harmonya (nykyään Oakland) Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa ja kun ylösnousseet muinaiset apostolit Pietari, Jaakob ja Johannes ilmestyivät jonkin aikaa sen jälkeen.
Nykyään kaikkien Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenten, joilla on pappeus, valtuus on suoraa perua näistä ilmestyksistä sekä siitä, että Jumala antoi pappeuden Joseph Smithille ja varhaisille kirkon johtajille. Nykyään henkilö, joka saa pappeuden, yleensä istuu ja toinen henkilö, jolla on jo pappeus, seisoo ja asettaa kätensä saajan pään päälle ja antaa virallisesti tuon valtuuden.
Uskomme, että nykyajan apostoleilla tänä aikana on pappeuden valtuuden ”apostoliset avaimet”, joilla tarkoitetaan oikeutta johtaa kirkkoa, samalla tavoin kuin muinaisilla apostoleilla oli valtuus johtaa alkukirkkoa.
Luopumuksen ennustavia pyhien kirjoitusten kohtia
2. Tess. 2:3
”Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen.”
Jes. 60:2
”Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.”
Jes. 24:5
”Maa muuttuu saastaiseksi jalkojen alla, sillä sen asukkaat ovat hylänneet lain, rikkoneet käskyt, tehneet tyhjäksi ikuisen liiton.”
1. Tim. 4:1
”Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja pahojen henkien opetuksia.”
Muiden ihmisten uskonnollisten kokemusten merkittävyys:
”Minulta kysytään usein: ’Miten teidän uskonnolliset näkemyksenne eroavat muista?’ Tosiasiassa ja pohjimmiltaan me emme eroa kovinkaan paljon uskonnollisilta näkemyksiltämme vaan haluamme pikemminkin, että voisimme kaikki nauttia yhdestä ja samasta rakkauden periaatteesta. Yksi mormonismin suurista perusperiaatteista on ottaa vastaan totuutta, tulipa se mistä tahansa.” Joseph Smith, lainattuna julkaisussa History of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, toim. B. H. Roberts, 1949, osa 5, s. 499.
”Me emme ole tulleet ottamaan teiltä pois sitä totuutta ja hyvettä, joka teillä on. Me emme ole tulleet etsimään teistä vikoja emmekä arvostelemaan teitä. Me emme ole tulleet tänne soimaamaan teitä. Pitäkää kaikki hyvä, mitä teillä on, ja antakaa meidän tuoda teille lisää hyvää.” Presidentti George Albert Smith, lainattuna julkaisussa Sharing the Gospel with Others, toim. Preston Nibley, 1948, s. 12–13, kursivointi lisätty.
”Pappeuden valtuuden seuraanto katkesi. Mutta ihmiskuntaa ei jätetty täydelliseen pimeyteen tai kokonaan vaille ilmoitusta tai innoitusta. Se käsitys, että Kristuksen ristiinnaulitsemisen myötä taivaat sulkeutuivat ja että ne avattiin ensimmäisessä näyssä, ei ole totta. Kristuksen valo oli kaikkialla läsnä palvelemassa Jumalan lapsia; Pyhä Henki vieraili etsivien sielujen luona. Vanhurskaiden rukoukset eivät jääneet vaille vastausta.” Boyd K. Packer, ”Kristuksen valo”, Liahona, huhtikuu 2005, s. 10–11.
”Asioihin perehtyneet myöhempien aikojen pyhät eivät väitä, että historiallinen kristinusko kadotti kaiken totuuden tai turmeltui täysin. Ortodoksikirkot ovat kenties kadottaneet evankeliumin täyteyden, mutta ne eivät ole kadottaneet sitä kokonaan tai edes suurinta osaa siitä. Monet evankelisen suunnan kannattajat vääristelevät tai liioittelevat myöhempien aikojen pyhien todellista näkemystä, jonka mukaan ortodoksikirkot ovat pikemminkin epätäydellisiä kuin turmeltuneita. Joseph Smithin ensimmäisessä näyssä iljettäviksi sanotaan nimenomaan näiden kirkkojen uskontunnustuksia, jotka on laadittu raamatullisen ajan jälkeen, mutta ei todellakaan niiden yksittäisiä jäseniä tai jäsenten raamatullisia uskonkäsityksiä.” Craig L. Blomberg ja Stephen E. Robinson, How Wide the Divide? A Mormon and an Evangelical in Conversation, 1997, s. 61.