”Uskonnolla ei ole minkäänlaista yksinoikeutta moraalisen toiminnan suhteen, mutta vuosisatoja jatkunut uskonnollisuus – johon kuuluu järjestäytynyt kirkossa, synagogassa tai moskeijassa käyminen – on selvästi ollut vertaansa vailla sen määrittämisessä, mitä me pidämme oikeana tai vääränä.” – Jeffrey R. Holland[1]
| Temple Square is always beautiful in the springtime. Gardeners work to prepare the ground for General Conference. © 2012 Intellectual Reserve, Inc. All rights reserved. | 1 / 2 |
Voiko yhteiskunta, jossa vallitsee moninaisia uskonnollisia, poliittisia ja filosofisia näkemyksiä, päästä yhteisymmärrykseen oikean ja väärän perusteista? Se on ainakin jossakin määrin sivilisaation haasteena, ja jotta voisimme onnistua siinä, meidän täytyy päätyä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Maaperä määrittää sen, mitä sen pinnalla voi kasvaa.
Äskettäin julkaistu artikkeli siitä, kuinka itsestään kulkevia autoja ohjelmoidaan tekemään moraalisia päätöksiä onnettomuuden uhatessa, päättyi tähän kysymykseen: ”Voiko koneelle opettaa, mikä on oikea tapa toimia?” Kirjoittaja vastaa: ”Ensiksi ihmisten täytyisi päästä siitä yhteisymmärrykseen.”[2]
Tämä kommentti osoittaa paitsi sen, että kokemukseemme maailmasta on juurtuneena jonkinlainen moraalinen taju, myös sen, että moniarvoisessa yhteiskunnassa on vaikea löytää moraalista yhteisymmärrystä. Olivatpa kyseessä artikkelissa kuvaillut tilanteet – uhraanko kolaritilanteessa itseni vai jalankulkijat? – tai muut tärkeät päätökset, ajatukset oikeasta ja väärästä vaihtelevat suuresti.
Eräs Pew Research Center -sivuston otsikko vuodelta 2014 kuuluu seuraavasti: ”Mikä on moraalisesti hyväksyttävää? Se riippuu siitä, missä päin maailmaa asut.” Vaikka esimerkiksi monien mielestä aviorikos on moraalisesti väärin, tätä harvemmat pitävät avioeroa mahdottomana hyväksyä. Ja vaikka suurin osa pitää uhkapelejä huonona asiana, tätä harvemmat suhtautuvat sillä tavoin alkoholinkäyttöön. Tällainen moraalisten mielipiteiden erilaisuus on vääjäämätöntä.
Nämä ja muut tässä Pew’n raportissa luetellut aiheet ovat monimutkaisia, ja ne vaikuttavat yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen ytimeen asti. Silti kaikkien näiden erilaisten mielipiteiden taustalla yhteiskuntia johdetaan yleensä perustavanlaatuisiin moraalisiin periaatteisiin tukeutuen. Sellaisissa asioissa kuten yksilön arvo, joukkoomme kuuluvista heikoista huolehtiminen ja velvollisuudet perhettämme ja yhteisöämme kohtaan luotamme ihmisjärkeä korkeampiin voimiin.
Syvälle juontuvat juuret
Rabbi Jonathan Sacks on sanonut: ”Jos keskustelijoilla ei ole yhteisiä mittapuita, kovaäänisin voittaa.” Oikeasta ja väärästä päättäminen on enemmän kuin voimansa osoittamista – siinä on kyse yksilön hyvinvoinnista ja yhteisestä hyvästä. Näin ollen hän jatkaa: ”Jos ei ole olemassa moraalista totuutta, tärkeintä on voittaminen. Totuuden etsiminen muuttuu haluksi saada valtaa.”[3] Juuri se tekee tästä viitekehyksestä yhteisen: se auttaa niin heikkoja kuin vahvoja, niin hiljaisia kuin äänekkäitä, niin vähemmistöä kuin enemmistöä.
Olipa se peräisin uskonnollisista opetuksista tai käytännön kokemuksista tai kummastakin, kaikilla yhteiskunnilla on jonkinlainen moraalinen perustus. Ja moniarvoisessa maailmassa – jossa monet eri ideologiat, etniset tavat ja maailmankatsomukset elävät rinnakkain – meillä on tuskin muuta mahdollisuutta kuin ottaa nämä erilaiset lähteet huomioon pyrkiessämme edistämään hyvää.
Kun etsimme moraalisten käsitystemme juuria, huomaamme niiden juontuvan uskontoon. Historioitsijat Will ja Ariel Durant ovat kirjoittaneet: ”Historia ei tunne menneisyydestämme yhtään merkittävää esimerkkiä ajasta, jolloin yhteiskunnassa olisi menestyksekkäästi eletty moraalisesti ilman uskonnon antamaa tukea.”[4] Washington D.C:n arkkipiispa, kardinaali Donald Wuerl sanoo suunnilleen samalla tavalla juutalaiskristillisestä perinnöstämme. Vaikka se lieneekin epäsuosittu etuoikeus niiden parissa, jotka eivät ole uskonnollisia, hänen mukaansa se, että joku tuo esiin uskonsa, ”ei tarkoita arvojen tuputtamista yhteiskunnallemme vaan ennemmin vetoamista sen omaan perintöön kauan hyväksytyistä moraalisista periaatteista ja sitoumuksesta puolustaa perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia”.
Kuten myöhempien aikojen pyhiin kuuluva apostoli, vanhin Quentin L. Cook on sanonut, nämä arvot liittyvät ihmisarvon ja vapauden edistämiseen. Puheessaan uskonnollisen perinnön kunnioittamisesta hän viittaa tapahtumiin, kuten kuningas Jaakon raamatunkäännöksen julkaiseminen 1600-luvulla, raamatuntekstin saattaminen kansan käsiin, uskonnollinen suvaitsevuus, kansalaisoikeudet ja tieteen saavutukset – esimerkiksi viestinnän vallankumous ja lääketieteen kehittyminen – nuo kaikki juontuvat ”juutalaiskristillisestä perinnöstämme, joka on siunaukseksi ihmisille kaikkialla maailmassa”.
On ajateltava muutakin kuin itseään
On totta, etteivät juutalaiskristilliset arvot anna itsestään selviä vastauksia jokaiseen moraaliseen ongelmaan. Emme kuitenkaan voi jättää niitä huomiotta, sillä kuten rabbi Sacks on sanonut, silloin ikään kuin katkaistaisiin ”köydet, jotka kiinnittävät moraalisuutemme johonkin ylimaalliseen”. Koska uskovat ihmiset kokevat sellaisten arvojen tulevan Jumalalta, nuo arvot eivät ole riippuvaisia vaihtelevista olosuhteista. Paitsi että niiden kestävyys on koeteltu vuosituhansien aikana, niiden merkitys on myös luonteeltaan tilapäisten yhteiskuntiemme ”järjestelmän ulkopuolella” [5].
Loppujen lopuksi monimuotoinen kulttuuri ei pysty kukoistamaan, jos se perustuu yksilöllisiin moraliteetteihin – rabbi Sacks sanoo sen olevan yhtä käsittämätön ajatus kuin ”yksilöllinen kieli, jota vain yksi ihminen ymmärtää”.[6] Yhteiskunnassa, jossa yksilönvapautta pidetään suurimpana hyvänä, kaikki riippuu yksilöstä. Näin ranskalainen ajattelija Alexis de Tocqueville kuvaili tätä yksinäistä pyrkimystä: ”Jos jokainen päättäisi muodostaa kaikki mielipiteensä itse ja pyrkiä totuuteen eristyneisyydessä omat polkunsa raivaten, ei ole todennäköistä, että mikään yhteinen uskonkäsitys koskaan yhdistäisi suurta ihmisjoukkoa.” Siinäkin tapauksessa ihmiset olisivat kyllä olemassa, ”mutta ei olisi varsinaista yhteisöä”[7].
Kristityn kirjailijan R. R. Renon sanoin tämä vakaus, joka juontaa juurensa ajatukseen siitä, että joku itseä suurempi on ohjaksissa, ”auttaa ihmisiä elämään onnellista ja merkityksellistä elämää”. Se tarjoaa meille kulttuurisen perinnön, joka ei niinkään muistuta vapaina kelluvia yksittäisiä purjeveneitä matkalla kukin omaan määränpäähänsä vaan pikemminkin vakaata ja turvallista matkaa ”aikataulun mukaisesti kulkevissa junissa”[8].
Emme ehkä ole yhtä mieltä jonkin yleisen moraalisen koodin yksityiskohdista – mikä ei ole mahdollista eikä suotavaakaan – mutta on oman etumme mukaista päästä yhteisymmärrykseen tärkeissä kysymyksissä. Loppujen lopuksi moraali ei ole sitä, mitä joku meistä päättää, ”se on sitä, mikä pitää ryhmän yhdessä”[9].
[1] Jeffrey R. Holland, ”Bound by Loving Ties”, puhe BYU:n hartaustilaisuudessa, 16. elokuuta 2016.
[2] Jim Kerstetter, ”When Machines Will Need Morals”, New York Times, 24. kesäkuuta 2016.
[3] Rabbi Jonathan Sacks, The Home We Build Together, 2007, s. 41, 47.
[4] Will ja Ariel Durant, The Lessons of History, 1996, s. 51.
[5] Rabbi Jonathan Sacks, The Great Partnership, 2011, s. 2.
[6] Rabbi Jonathan Sacks, The Home We Build Together, s. 143.
[7] Alexis De Tocqueville, Democracy in America, kääntänyt englanniksi ja toimittanut Harvey C. Mansfield ja Delba Winthrop, 2000, s. 407.
[8] R. R. Reno, ”Politics of Vulnerability”, First Things, lokakuu 2016, s. 6.
[9] Rabbi Jonathan Sacks, The Home We Build Together, s. 143.
