Uutisartikkeli

Ihmisoikeudet ja ihmisten vastuu

Neljäs osa seitsenosaista sarjaa kansainvälisestä uskonnonvapaudesta

Vapauden tarkoitus on suurempi kuin itse vapaus. Ajatus on olla vapaa jotakin varten, jonkun vuoksi. Oikeudet alkavat yksilöstä mutta eivät pääty siihen. Löydämme omimman itsemme perheestä, ystävistä, naapurustosta, tärkeistä asioista ja seurakunnasta. Nämä kaksi puolta vapaudesta – yksilö ja yhteisö – vahvistavat toisiaan ja antavat merkitystä toisilleen.

Meillä kaikilla on oikeuksia jo siksi, että olemme ihmisiä. Ne ovat luontaisia ja luovuttamattomia, eivät ainoastaan lahja niiltä, jotka sattuvat olemaan vallassa.

 

Oikeudet eivät toimi ilman velvollisuuksia. Eivätkä velvollisuudet toimi ilman korkeampaa tarkoitusta. Se, että toimimme siitä selittämättömästä ja pyhästä velvollisuudesta, jota tunnemme toisiamme kohtaan, on yhteiskuntaa koossa pitävä voima.

Vuonna 1948, toisen maailmansodan ja juutalaisten joukkomurhan jälkeen, kansakuntien johtajat ympäri maailman kokoontuivat yhteen laatiakseen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen. Tässä asiakirjassa vahvistetaan, että jokaisella ihmisellä – uskontoon, rotuun, sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta – on oikeus elämään, vapauteen, turvallisuuteen, yhtäläiseen lain suojaan sekä ajatuksen-, sanan- ja uskonnonvapauteen. Vaikka näitä ei aina kunnioiteta, julistus luo moraaliset normit sille, kuinka ihmisiä tulee kohdella kansainvälisen lain ja kansallisten perustuslakien edessä.

Nämä oikeudet antavat meille sekä oikeuksia että velvoitteita – me ansaitsemme sen, että meitä kunnioitetaan, ja meidän tulee kunnioittaa muita. Emme voi puhua oikeuksista puhumatta velvollisuuksista. Emmekä voi puhua velvollisuuksista ilman yhteisöön kuulumista. Ihmisoikeudet koskevat meidän lisäksemme suhteitamme muihin. Kiintymys, joka sitoo ihmisiä yhteen, ei johdu oikeutuksista vaan velvoitteista.

On hyvin vähän hyötyä siitä, että olemme vapauksinemme yksin.

Yleisinä periaatteina ihmisoikeudet edustavat suurenmoista saavutusta. Mutta periaatteet eivät toteudu itsestään. Maltilliset instituutiot kuten kirkot, eivätkä niinkään kansainväliset lailliset tahot, tekevät yhteisöjä rakentavaa työtä ja ovat esimerkkinä siitä. Gerald Filson, Baha’i-yhteisön tiedotusjohtaja Kanadassa, on sanonut, että uskonnot ”edistävät valtavasti sosiaalista hyvinvointia, terveyttä, koulutusta, perheen vakautta, monia myönteisiä voimia yhteiskunnassa, ja ne tekevät sen luottamalla oikeuksien sijaan sellaisiin hyveisiinsä kuten uhrautuminen, anteliaisuus, rakkaus jumalallisuutta kohtaan ja niin edelleen”.[1]

Uskonto on sosiaalisen pääoman opinahjo. Se opettaa ihmisille yhdessäoloa, yhteistyötä ja ongelmanratkontaa. Uskovaiset perustavat hyväntekeväisyysjärjestöjä, vähävaraisten ruokailuja, kodittomien yömajoja, orpokoteja, sairaaloita, terveyspalvelutehtäviä, nuorisoryhmiä ja antavat panoksensa humanitaariseen apuun, katastrofiapuun ja palvelutempauksiin köyhien ja ikääntyneiden hyväksi. Tämä ainutlaatuinen yhdistelmä voimavaroja vahvistaa osaltaan ihmisoikeuksien pyrkimyksiä ja tukee hallitusten työtä. Ja tutkija Dan McKananin sanoin ”vahvat uskonnolliset yhteisöt antavat jäsenilleen voimaa haastaa yhteiskunnassa esiintyvää epäoikeudenmukaisuutta”.[2]

Uskonnonvapaus on siis perustavaa laatua oleva ihmisoikeus. Oikeustutkija Brett Scharffs sanoo, että ilman sitä ”koko ihmisoikeushanke saattaa sortua oman painonsa alla”.[3]

On helppoa ajatella, että ihmisoikeudet toteutuvat jossakin kaukaisessa oikeusistuimessa tai sitä varten perustetussa elimessä. Mutta Eleanor Roosevelt, ensimmäinen Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission puheenjohtaja, sanoi, että ne alkavat ”pienissä paikoissa, lähellä kotia – niin lähellä ja niin pienesti, ettei niitä voi nähdä millään maailmankartalla. Silti ne ovat yksittäisen ihmisen maailma: naapurusto, jossa hän asuu, koulu tai yliopisto, jossa hän opiskelee, tehdas, maatila tai toimisto, jossa hän työskentelee. Ne ovat paikkoja, joissa jokainen mies, nainen ja lapsi hakee tasavertaista oikeutta, tasavertaista mahdollisuutta, tasavertaista arvostusta ilman syrjintää. Ellei näillä oikeuksilla ole arvoa siellä, niillä on hyvin vähän arvoa missään muuallakaan.”[4]

Nämä pienet paikat eivät ainoastaan vie aikaamme ja ponnistuksiamme. Ne myös kouluttavat sielua. ”Emme ala lähestyä ongelmiemme ratkaisua”, hän kirjoitti, ”ennen kuin tunnustamme sen tosiseikan, että ne ovat hengellisiä.”[5] Oikeudet eivät toimi ilman velvollisuuksia. Eivätkä velvollisuudet toimi ilman korkeampaa tarkoitusta. Se, että toimimme siitä selittämättömästä ja pyhästä velvollisuudesta, jota tunnemme toisiamme kohtaan, on yhteiskuntaa koossa pitävä voima.


[1] Gerald Filson, ”Interreligious Cooperation, Religious Rights and Pluralism”, esitys vuoden 2016 Brigham Youngin yliopiston lakia ja uskontoa koskevien opintojen kansainvälisen keskuksen järjestämässä vuosittaisessa symposiumissa, 2–4. lokakuuta 2016.

[2] Ks. Dan McKanan, julkaisussa ”How Religion Strengthens Community”, Zocalo, 19. lokakuuta 2010.

[3] Brett G. Scharffs, ”Why Religious Freedom? Why the Religiously Committed, the Religiously Indifferent and Those Hostile to Religion Should Care”, Social Science Research Network, 4. helmikuuta 2017.

[4] Eleanor Roosevelt, ”Where Do Human Rights Begin?”, julkaisussa Courage in a Dangerous World, toim. Allida M. Black, 2000, s. 190.

[5] Eleanor Roosevelt, ”Where Do Human Rights Begin?”, s. 5.

Tyyliopashuomautus:Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta kerrottaessa on asianmukaista käyttää kirkon koko nimeä, kun se mainitaan ensimmäisen kerran. Lisätietoja kirkon nimen käyttämisestä löytyy verkossa olevasta Tyyliopas.